”En vain ole sellainen ihminen”

Sulkakorvikset kierrätyskumista Unique Design by Maria

Kun on ikänsä identifioinut itsensä tietynlaiseksi, tiettyjä asioita harrastavaksi, tietyissä asioissa lahjakkaaksi, tulee samaan aikaan kuin huomaamatta määritelleeksi myös sen, millainen ei ole ja mitä ei harrasta. Siinä ollaankin sitten uuden äärellä, kun tilanteen pitäisi muuttua.  Ei ole nimittäin kovinkaan kestävä ratkaisu määritellä itsensä ulos niinkin merkittävästä elämän osa-alueesta kuin liikunnasta.

En ole ikinä harrastanut liikuntaa. Olen piirtänyt, askarrellut, lukenut, pelannut lauta- ja konsolipelejä sekä valokuvannut. Olen tottunut näkemään itseni ihmisenä, josta mieleen jää ennemmin luovuus, sanavalmius tai ajatukset kuin kehoon liittyvät ominaisuudet.

Viime keväänä aloitin säännöllisen hölkkäilyn ja yllätyksekseni innostuinkin siitä. En tiedä, mitä tapahtui, mutta tuskallisten aiemman veren maun sijasta pian alkoi jo jalkoja poltella, jos lenkistä oli useampi päivä.

Sitten tuli syksy, räntäsateet ja ensimmäiset oman alan työpaikat ja ankara väsymys. Lenkille lähtö tai järkevä syöminen eivät vain mahtuneet resursseihini, kun kaikki energia meni uusien asioiden prosessoimiseen.

Ajattelen, että minulla on ollut ihan hyviä syitä, miksi rytmiä ei ole ollut tai se on lopulta kadonnut. En siis puhu niistä mielelläni tekosyinä, vaan olen sen sijasta pyrkinyt ratkaisemaan ongelmakohtia, jotka ovat tehneet järkevästä syömisestä ja säännöllisestä liikkumisesta liian raskasta. Oli syy hyvä tai ei, se ei muuta lopputulosta, mutta tekosyistä puhuminen vie huomion motivaatioon ja itsekuriin (tai lähinnä niiden puutteeseen), eikä välttämättä edesauta muutosten tekemistä.

Siispä alkutalvesta aloin etsiä mitä tahansa liikuntaharrastusta, jota voisin toteuttaa mahdollisimman helposti. Tiesin, että en jaksaisi lähteä töiden jälkeen esimerkiksi keskustaan kuntoilemaan. Tiesin, että oman kuntoiluni säännöllisyydessä ratkaisevaa olisi lähtemiskynnyksen korkeus. Siispä etsin omalta (suhteellisen vähän palveluita tarjoavalta) asuinalueeltani mitä tahansa liikuntamuotoa, ja löysinkin Crossfit-tyylisen toiminnallisen lihaskuntoharjoittelun. Kun matka salille kestää kävellen 3-4 minuuttia, on lähtemisen kynnys varsin pieni. Onneksi itse treenaaminenkin on osoittanut mielekkääksi, joskin raskaaksi ja haastavaksi.

Koska sain juoksuharrastuksesta jo kerran sen kokemuksen, että alun tuskanhien ja verenmaun sijasta voin minäkin alkaa saada onnistumisen ja nautinnon kokemuksia liikkumisesta, uskallan asettaa itselleni muussakin treenaamisessa tavoitteita. Tiedän, että voin onnistua. Tiedän myös, että pystyn alkukankeuden jälkeen myös pian taas nauttia juoksemisesta tauon jälkeen. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta ei ole.

Kun taustaa liikunnan parissa ei ole, törmää monenlaisiin haasteisiin uutta harrastusta aloittaessa aina oikeanlaisesta pukeutumisesta lähtien. Tulenkin kirjoittelemaan tänne reipastumisprojektini tunnelmia kategorian hyvinvointi alle, jos vaikka joku muukin kokee olevansa aina ihan väärässä paikassa kuntoillessaan. Loppujen lopuksi tässä on kyse hyvinvoinnista, josta on vaarallista sulkea itsensä ulkopuolelle vääränlaisena ihmisenä.

2 vastausta artikkeliin “”En vain ole sellainen ihminen””

  1. Ai että. Kuulostaa tutulta. En tiedä montaa yhtä ahdistavaa paikkaa kuin vieras kuntosali.

    ”Tiedän, että voin onnistua.” Se on aika merkittävä juttu. Kun järjellä muistaa, että näin on tapahtunut ennenkin, se auttaa tilanteissa, joissa tunne sanoo ihan muuta.

    1. Nimenomaan. Toisaalta myös muistikuva siitä, että on epäonnistunut aikaisemmin, voi samalla tavalla olla aika vaikutusvaltainen. Siksi ne tekosyytkin pitää musta ottaa tosissaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *