Pohjoismaalaisten dekkareiden helmiä

Mökkiviikko takana, ja se tietää sitä, että on ollut aikaa lukea kirjoja.

Koulutukseni puolesta pitää heti postauksen alussa oikaista mahdolliset ennakkokäsitykset kirjamaustani: Olen romaanien lukijana ja sarjojen katsojana melko hedonistinen ja laumasieluinen: nautin fiktion maailmaan uppoamisesta, jännityksestä, huumorista – ja no, aika usein niistä kirjoista ja sarjoista, mistä moni muukin. Jokaisessa loistavassa teoksessa – olkoonkin kyse romaanista tai sarjasta – on oltava moniulotteisia, ja mielellään jopa hieman hankalia henkilöhahmoja. Nautin klassikoista ja bestsellereistä, harvemmin osaan tarttua mihinkään kovin kokeelliseen tai löydän mitään kovin uniikkeja helmiä. Osasyy siihen voi olla se, että inhoan sopivien kirjojen (ja sarjojen, elokuvien, ravintoloiden, kännyköiden…) etsimistä. Kirjojen etsimisen vaikeudesta voisin kirjoittaa oman blogipostauksen joskus, mutta nyt keskityn dekkarimakuni esittelyyn sekä uusimpaan sarjalöytööni – vaikka mikään postauksessa mainittu sarja ei olekaan uusi muuta kuin minulle. Eli, aloittelijaystävällisiä ja monien muidenkin lukijoiden jo hyväksi havaitsemia dekkarisuosituksia siis luvassa!

Stieg Larssonin  Millenium-trilogia on esimerkki täydellisen viihdyttävästä kirjasarjasta ja lajissaan kulttiteos. Larsson oli suunnitellut jatkavansa sarjaa vielä monen osan verran, mutta kuoli valitettavasti kesken kaiken. Muutama vuosi sitten  Daniel Lagercrantz jatkoi kesken jäänyttä sarjaa, minkä pitäisi olla täysiin tuhoontuomittu yritys, mutta Lagercrantz onnistui kun onnistuikin yrityksessään.  Jännitys ei kasva yhtä intensiiviseksi eikä kammottavat jutut ole yhtä kammottavia kuin Larssonin teoksissa. Siitä huolimatta Lagercrantzin kirjoittamat jatko-osat Se mikä ei tapa ja Tyttö joka etsi varjoaan onnistuvat molemmat upottamaan lukijan maailmaansa ja tekemään kunniaa sarjalle. Erona Larssonin teoksiin Lagercrantzin teokset ovat vielä avoimemmin yhteiskunnallisesti kantaaottavia.

Sarjojen puolella Silta on yltänyt yhtä voimakkaan elämyksen luomiseen Larssonin ja Lagercrantzin romaanisarjan kanssa. Sillassa päähenkilö on asperger rikospoliisi ja Milleniumissa toinen päähenkilöistä on huippuälykäs ongelmanuori. Yhteistä näille on siis upottavan jännityksen lisäksi myös kompleksiset ja pyöreät (moniulotteiset) henkilöhahmot. Esimerkiksi Jo Nesbøn tai Agatha Christien romaanien lukeminen on jäänyt itseltäni vähäiseksi, sillä kaipaan jännityksen lisäksi juuri tällaisia säröisiä henkilöhahmokuvauksia.

Tällä pohjustuksella varsinaiseen kirjasuositukseen. Ykkössijat sekä sarjapuolella että romaanipuolella ovat sydämessäni jo varatut edellämainituille teoksille, mutta kenties jo kakkossijalle dekkarilistallani pääsee tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q-sarja, jota on tähän mennessä ilmestynyt viiden kirjan verran. Olen lukenut vasta kaksi ensimmäistä, mutta se johtuu ainoastaan siitä, etten osaa aloitettuani annostella näiden lukemista, vaan luen ne kerralla muiden hommien kustannuksella.

Siltaan ja Milleniumiin ehkä suurimpana (ja ratkaisevimpana) erona on se, että päähenkilö on hieman liian tai väärällä tavalla häiritsevä. Sekä Sillan että Milleniumin päähenkilöt ovat traumatisoituneita, nuorehkoja naisia valokuvamuistilla varustettuna, kun taas Osasto Q:n  päähenkilö Mørck keski-ikäinen, työpaikan sihteeristä haaveileva poliisimies. Siis genressään hieman liian geneerinen henkilöhahmo tehdäkseen suurempaa vaikutusta. Mørckia kiinnostavampi henkilö sarjassa on taustaltaan ja asemaltaan epämääräinen avustaja Assad, jonka tarina sarjassa etenee kuitenkin valitettavan hitaasti. Mørkiin säröä luo paitsi hänen ällöttävyytensä tuoma epäsankarillisuus, myös epäonnistuneen poliisioperaation seuraukset sekä Mørkissa itsessään että erityisesti hänen suhteessaan neliraajahalvaantuneeseen kollegaan.

Tiivistettynä siis: Jos nautit pohjoismaalaisista rikoskirjoista tai -sarjoista, joissa on kompleksinen päähenkilö, suosittelen tutustumaan Osasto Q -sarjaan. Päähenkilö ei kuitenkaan ole ihan niin kompleksinen ja kiinnostava, eikä aiheissa oteta kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin niin selkeästi, kuin Sillassa ja Milleniumissa.

Samassa yhteydessä voisi mainita vielä Åsa Larssonkinin, jonka Rebecka Martinsson -sarjan ajattelin urakoida loppuun heti kun vain on aikaa maata sohvalla 12 tuntia putkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *